Kävin kaurarangan magneetissa. Jouduin osalllistujaksi paskaan nykytaideteokseen: Pää puristuspenkkiin naulattuna ilman pakomahdollisuutta puoltuntia epäloogisia kovia ääniä ja kirkasta valoa. Hyvin meni mut paska show- en olis maksanu pääsylipuista.
Pahin viha on laantunut.
Siis pahin. Vieläkin vituttaa ja ahdistaa. Lisätty lääkemääräkin voi osaltaan pyöristellä terävimpiä kulmia pois.
Sairauden toteaminen käynnistänee jokaisessa suruprosessin koska vanhasta minästä on luovuttava. Surunsa voi käsitellä monella tavalla. Omasta diagnoosistani on jo vuosia mutta toimintakykyni on ollut niin hyvä että olen ollut lähinnä vaihessa jossa kieltäydyn ajattelemasta koko saatanan sairautta.
Nopeasti edenneet oireet aiheuttivat raivon, vihan ja turhautumisen tunteita. ( Anteeksi läheiset.) Nämä tunteet ajoivat mut lähes pariksi viikoksi kuplaan jonka ulkopuolelle en pystynyt näkemään. Kipu ja itsesäälissä vellominen on aika syvältä ja johtaa vain pahenevaan kierteeseen, varsinkin kun kaikki pyörii mielessä kun pitäisi nukkua. Kipujen lisäksi ahdistus taitaa olla mulla erittäin suuri syy unettomuuteen.
Lienekkö oon jo surun käsittelyvaiheessa mutta vihaa, pelkoa, karkeruutta ja menetyksen tunteita täs yritän prosessoida. Huomenna neurologi ja työterveyslääkärin vastaanotto. Kertonevat sitten miten tästä eteenpäin ja kuinka pilaantunutta lihaa tää vanha makkarankuori sisällään pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti